Lupailin tuossa vuoden alussa loppuunpalamisen mainingeissa, että aion vielä tulla elämäni kuntoon. Niinhän siinä sitten kävi, että työkuviot ja samalla muutkin asiat järjestyivät. Irtisanouduttuani keräsin voimia muutaman viikon ja sain kuin sainkin uuden vakipaikan. Palkkani parani 500 eurolla, sain uuden puhelimen, kunnollisen työterveyshuollon, hirmu kivat työtoverit eikä ylitöitäkään tarvitse enää tehdä joka päivä. Työmatka lyheni kymmenellä minuutilla.

Parasta on se, ettei tarvitse pelätä, kun aamuisin menee töihin. Oli inhottavaa elää monta kuukautta tilassa, jossa sydän hakkasi kohtalaisen urheilusuorituksen sykettä ja koko ajan oli kylmä hiki päällä. Silloin ei syömisestäkään tullut mitään, mikä osaltaan aiheutti sen, että menin niin huonoon kuntoon. Työsuhteena aika oli lyhyt, jatkuvana stressitilana aivan liian pitkä. Vaikka uudessa paikassa haasteita riittää varmaan yhtä lailla ja enemmänkin, vastuuta on kuitenkin jakamassa muutkin. Se helpottaa elämää uskomattoman paljon.

Nyt jaksan taas harrastaakin entiseen malliin. Olen luistellut, lenkkeillyt ja aloittanut uudestaan bodybalance-tunnit. Kirjoja luen aivan hulluna ja pupun kanssakin tulee oltua enemmän. Kaiken kaikkiaan olen taas palautunut omaksi itsekseni ja elämä tuntuu ihanalta.

“We all fall to the floor at some point, it’s how you pick yourself up, that’s the real challenge, isn’t it?”