Enpä olisi uskonut, että mielestäni lähinnä surkuhupaisa Virtuaalitallit-seminaarityöni olisi ollut vitosen arvoinen (TTVO:n arvosteluasteikko on 1-5). Sen siitä kuitenkin jostain ihmeen syystä sain. Jee! Jättimäinen kiitos kaikille virtuaalitallikyselyyn vastanneille!
Koska valitin aiemmin lähikaupan pahansisuisesta myyjästä, ajattelin piristää blogiani hatunnostolla hyvää asiakaspalvelua kohtaan. Tampereen Yliopiston apteekki on loistava paikka! Vaikka välillä asiakasvirtaa riittää aivan mahdottomasti, jono etenee kuitenkin mukavan ripeästi. Farmaseutit ovat olleet tähän mennessä valtavan ystävällisiä ja neuvovat aina tarkasti, kuinka toimia minkäkin ongelman edessä. Viime perjantaina olin perinpohjaisesta yskänlääkeopastuksesta niin haltioissani, että hankin Uniikki-kortin.
Sairastaessani olen surffaillut netissä ihan vain aikaa tappaakseni. Käyn silloin tällöin katsastamassa Muropaketin keskusteluja ja nyt oli aikaa lukea viestejä pitkältä aikaväliltä. Nenän eteen osui keskustelu "Elämää naisen kaa".
Tuollaisissa keskusteluissa hämmentää eniten se, miten helposti naisten niputtaminen yhdeksi persoonaksi oikein käy. Siitä riippumatta, onko Piia, Tuija vai Tiina, jossain vaiheessa on vain "nainen", "avovaimo" tai "tyttöystävä", jolle automaattisesti luodaan stereotyyppinen persoona. Muropaketin keskustelun yhteydessä nainen on sisustusvimmainen, vähän tyhmä ja epäkäytännöllinen, rakastaa kynttilöitä, muttei pidä elektroniikasta ja suuttuu helposti. No, päteehän se sama myös toisin päin. Kukapa ei joskus olisi joutunut osalliseksi keskusteluun, jossa puidaan miesten jääkiekkofanaattisuutta, pettämisalttiutta tai fiksaatiota autoihin.
Törmään aika usein "kaikki naiset…" tai "eihän naiset"… tai "eikös naisten pitäis…" -tyyppisiin oletuksiin ihan arkielämässä. Jos edes pikkuisen poikkeaa valmiiksi annetusta stereotyypistä, ihmettelyllä ei tunnu olevan rajoja ollenkaan. Miksi yleistäminen on niin helppoa ja persoonan näkeminen vaikeaa?
Nyt se mokoma minut kellisti. Flunssa. Uhosin pontevasti nuhanenäiselle poikaystävälleni vielä eilen, että minähän en tartuntaa saa enkä kuunaan flunssaan sairastu. Tänään olen sitten viettänyt elämäni ensimmäistä sairauslomapäivää töistä. Pahus. Ei tämä olekaan yhtään niin rentoa ja mukavaa kuin kuvittelin. Kurkkuun sattuu ja viluttaa!
Mikä onnenpotku! Sain omakseni kotiväen ylimääräiseksi jääneen digikameran. Tottahan siinä piti kuvailla eläimiä oikein urakalla. Esittelyssä siis omat ja kotiväkeni eläimet, ensimmäinen osa:
1. Nelli aka Kelmeä Möly:
Loistavan kasvatustyöni tulos. Nyt noin 8-vuotiaasta kissaneidistä tuli vaikea, läheisriippuvainen ja nirso. Vanhemmiten se on muuttunut myös ynseäksi minua kohtaan, mikä tosin saattaa olla mielenosoitus siitä, että muutin pois kotoa ja annoin Nellin äidilleni adoptoitavaksi. Eräs loistoesimerkki Nellin luonteesta on, ettei se koe tarpeelliseksi kehrätä sylissäni. Se vain istuu hiljaa kuin tatti ja odottaa silityksiä. Joka tapauksessa se on elämäni tärkein kissa.
2. Ronja aka Mönjä:
Pikkusiskoni kissa, jota kukaan ei osannut edes kaivata, mutta se vain tömpsähti maailmaan ja kotiväelleni. Ronja osaa muun muassa istua, seisoa ja hypätä kahdelle jalalle käskystä. Jos se ei saa riittävästi aivojumppaa, se ryhtyy kiusantekoon, kuten Nellin kurittamiseen. Mainio tyyppi kuitenkin.
3. Iita aka Lumppu-Iita:
Ronjan äiti. Naapurit hylkäsivät kissapolon muuton aikana ja Iita ajelehti asustelemaan kotiväkeni pihapiiriin. Se on ulkokissa, luonteeltaan valtavan kiltti ja ihana. Iitan kohtalo on sikäli avoin, ettei kukaan tiedä, mitä sille oikein pitäisi tehdä. Sisäkissaksi siitä ei oikein ole, mutta asumattomassa navetassa on talvisin kylmä. Pentujakin se tehtailee aika ajoin, mistä lisänimi. Useimmat pentueet ovat menehtyneet keskenmenoon, mikä on tavallaan onni onnettomuudessa.
4. Musti aka Mustikka:
Asuu kanssani Tampereella. Tämä hamsterivaari rakastaa salaattia, elelee herroiksi viisikerroksisessa häkissään ja ulkoilee säännöllisesti keittiössä. Päätti kesyyntyä käsikesyksi vanhoilla päivillään, ihan omia aikojaan.
5. Heppu aka Pupu:
Toinen Tampereen asukkini. Heppu tykkää ulkoilla, kunhan se saa istua olkapäälläni ulkoilun ajan. Urbaanit kerrostalonaapurit käyvät aina kysymässä, mitä ihmeen otusta kanniskelen mukanani. Eivät kania tunnista, kummat.
6. Pehmo:
"One day I’ll be a real boy!"
Tänään höpöttelin kanille epämääräisiä juttuja, samalla kun keittelin teetä. Se istui matolla korvat hörössä ja tuijotti suuret ruskeat silmät pyöreinä. Tulin pohtineeksi, että eläinmaailmassa moinen into kuunnella puhetta on melko harvinaista. Toki lähes jokainen otus oppii ei-sanan tuntemaan, mutta useimmille puhe on vain harmitonta taustaääntä. Kanit ovat siitä herttaisia, että ne tosiaan keskittyvät kuuntelemaan, mitä sanottavaa omistajalla on. Niin, ja tottakai ne ymmärtävät joka sanan ;)
Siivosin tänään Mustin häkin, koska lähden pariksi päiväksi Pohjanmaalle ja se jää omiin oloihinsa. Musti on ollut reipas, pirteä ja edelleen käsikesy. Se on kyllä elämäni ensimmäinen lemmikki, joka on kesyyntynyt vanhoilla päivillään yksin omassa mökissään.
Olen nyt ollut pari päivää astmatutkimusten takia PEF-seurannassa. Toisin sanottuna puhaltelen mittariin aamun, illoin ja kirjaan tuloksia ylös. Ei näillä näkymin näytä oikein hyvältä. Terveydenhoitaja antoi mukaani taulukon, johon rastia parhaat tulokset jokaiselta päivältä. Ilman lääkettä en pääse edes taulukon asteikoille asti. Taisi jäädä haaveeksi suunnitelmat toisen hevosen hankkimisesta jonain päivänä. Onneksi on kuitenkin paljon hyviä muistoja edesmenneestä Penni-pojasta.
Kävin eilen lähikaupassa, jonne oli palkattu uusi myyjä. Kiukkuinen nuori mies paiskoi tavaroita liukuhihnan päästä toiseen ja toivotti ilmeellään asiakkaat hornan tuuttiin. Kaikista ikävimmän kohtalon koki edessäni kassalla asioiva laitapuolen kulkija. Hän osti leipää ja maitoa ja maksoi ostoksensa pienillä kolikoilla. Kassamies karjaisi, eikö muka ole suurempia rahoja, vaikka asiakkaasta näki jo kauas, ettei takuulla ole. Kun mies teki lähtöä, myyjä karjaisi niin kovaa kuin kurkusta lähti, että kymmenen senttiä puuttuu, nyt et mene minnekään. Kaiken kukkuraksi kassapoika oli väärässä.
Ymmärrän kyllä, että kassatyö on raskasta etenkin lauantai-iltaisin. Olen kuitenkin ollut asiakaspalvelijana jo pari vuotta enkä muista, että olisin ollut lähelläkään vastaavaa vimmaa ilkeillä asiakkaille. Vaikka joistain laitapuolen kulkijoista saattaa olla riesaa kaupoissa, lähtökohtaisesti heitä ei kuitenkaan pitäisi kohdella kuin kakkosluokan kansalaisia. Eilinen asiakaskin oli kaikin puolin kohtelias ja asiallinen, vaikka rahat eivät uusiin vaatteisiin ja shampooseen riitäkään.
Onneksi kyseisen kaupan kassat työskentelevät ikkunan takana, joten voin äänestää jaloillani. Jatkossa kierrän kaupan kaukaa, jos näen kassapojan selän edes vilaukselta.
Olin keskiviikosta lauantaihin Helsingissä poikaystävän työasunnolla. Harrastin oikein kunnon turistimatkailua. Kun poikaystävä lähti aamuisin töihin, suuntasin kaupungille. Torstaina ostelin kaikenlaista mukavaa Kampista ja Forumista. Kassiin pujahti ainakin pari paitaa, lehtiä ja muita hömpötyksiä.
Perjantaina vietin kulttuuripäivän: kävin eduskuntatalossa, Tennispalatsin Intia-näyttelyssä, Nepalilaisessa ravintolassa ja yhdessä pikkubaarissa (nimi joko Tori tai Katu). Kaapelitehtaaseen tutustuin perjantaina kahteen otteeseen, ensin "Sota ja rakkaus" -näyttelyn (valokuvia maahanmuuttajista) ja sen jälkeen Helsinki Beer Festivalin puitteissa. Kaapelitehtaan tapahtumat olivatkin ehdottomasti reissun parasta antia. Myös Intia-näyttelyn Bollywood-osio teki vaikutuksen.
Olihan tässä vielä muutakin kerrottavaa: minusta tuli pienen pojan täti. Ajatella! Näin sitä pieni ihminen aikuistuu.
Istuskelin tänään bussissa matkalla tenttiin, kun muistin yhden talvisen lauantaipäivän (saattoi muuten olla sunnuntaikin) kauan sitten. Olin silloin hädin tuskin ihmisen kokoinen alaluokkalainen. Vähän fiksumpaan ikään ennättänyt isosiskoni leipoi juustosarvia ja niitä sitten ahmimme peltikaupalla. Tiedä sitten, tuliko sokerihumala vai iskikö hulluus muuten vain, mutta nauraa käkätimme hysteerisinä koko loppupäivän. Yhdessä vaiheessa muistan maanneeni selälläni lumihangessa ja hihittäneeni vain hullun lailla vedet silmistä valuen.
Sen päivän jälkeen minua on aina naurattanut, kun näen juustosarvia.
Tänään oli oikein leppoisa sunnuntai. Heräsin kymmenen aikaan, lueskelin tenttikirjaa, keittelin aamupuuroa ja selailin eilispäivän Iltalehteä. Luen Iltalehteä ihan siitä ilosta, että se on työpaikan konsernin kilpailija.
Puoli kahdeltatoista alkoi Nelosen mainio sarja Eläinlapset, jonka parissa hurahti tunti. Ohjelma inspiroi kokeilemaan uusia juttuja Hepun kanssa, joten lykkäsin sen valjaisiin ja lähdimme sisäpihalle seikkailemaan. Heppu ei kuitenkaan ollut seikkailumielisellä tuulella, joten se tyytyi istuskelemaan olkapäälläni kuin papukaija. Siinä saivat naapurit taas ihmetellä.
Iltasella lähdin urheasti salille ystäväni kanssa, mutta eilisen iltariennon jälkeen olo oli vähän väsähtänyt. Hampaat irvessä kuitenkin jaksoin kokonaisen tunnin ja kotiin tultuani rojahdin sohvalle katsomaan todellisia laatusarjoja, kuten Simple Lifea.
Olin saanut hamsteri.netin palauteboksiin ihanan palautteen aihepiiristä "risut ja ruusut":
" oi! Nää on ihanii ja mä rakastan muutenkin kaikkii jyrsiöt. Okei mennään asiaan kaikki risut ja muut puru jutut ovat jyrsiöille tosi tärkeitä, anna niille siis aina jotain jyrsittävää."
Tästä opimme, että lasten ja nuorten verkkosivulla kannattaa välttää turhien metaforien käyttöä.
