Aiemmat tekstini katosivat bittiavaruuteen, kun kyllästyin säätämään vanhaa leiskaa. Nyt olis sitten kokonaan uusien kujeiden aika.
Paasaan kuitenkin vanhasta aiheesta, nimittäin naisten ulkonäköpaineista. Katsoin äsken Maikkarilta dokumentin, jossa kerrottiin brasilialaisista naisista. Dokkarin mukaan brasilialaiset tekevät kaikkensa ollakseen kauniita, koska se on ainoa tapa edetä elämässä. Uusi kauneusihanne on länsimaista levinnyt aliravitun naisen malli.
Olen motkottanut tästä kyllä aiemminkin, mutta aihe ahdistaa minua. Olen tiettyyn pisteeseen asti turhamainen itsekin, mutta rajansa kaikella. Ollaanko tässä tipahtamassa tasa-arvossa valovuosia taaksepäin? Jos naisten ensiarvoiseksi tehtäväksi asetetaan nukelta näyttäminen, siinähän sitten juostaankin juoksumatolla lopun elämämme ajan. Ei muuta ennätä tekemäänkään.
Kun persoona ja menestys rakentuu ulkonäön ympärille, mitä annettavaa enää on kauniin kuoren lisäksi? Mitä jää käteen, kun ulkonäkö aikanaan rapistuu? Lähteekö se vaivalla hankittu, pintaa palvova mies nuoremman matkaan, potkaistaanko töistä pellolle, miten tulee itsensä kanssa toimeen? Miten käy naisille, jotka haluaisivat kehittää muita puoliaan?
En paasaisi brasilialaisista, jos ei Suomessa olisi havaittavissa samaa ilmiötä. Minusta ainakin tuntuu äärimmäisen ikävältä ajatella, että pitäisi kaikki vapaa-aikansa hölkätä kuntosaleilla tai lenkkipoluilla. Onhan se mukavaa pari kertaa viikossa, mutta lopun aikaa minä hitto soikoon istun koneella ja nörttäilen. Sittenpä voin vanhana mummona koodata nuoret pojanjuipit suohon ja nauraa synkkää naurua.
